lauantai 26. helmikuuta 2011

Monen monta vaatetta

Julkaisen tän kärsimättömyyksissäni jo nyt, kun kerta valmiiksi sain. Alapuolella myös uusi postaus.

Tämän kevään inspiroivimpiin blogeihin kuuluu ehdottomasti Let's fake it:n ohella Alasti sit. Jälkimmäisessä käsitellään vaatevuoren supistumista sataan vaatteeseen, ja voi kuinka se onkaan inspiroinut minua laskemaan vaatteitani, luopumaan niistä ja miettimään täysien rekkien ja pursuilevien hyllyjen olemusta. Vaatekaappini onkin hyvää tahtia väljentynyt, mutta nyt olen umpikujassa. Omistuksessani on noin 180 vaatetta ja kenkäparia lukuunottamatta laukkuja, alusvaatteita, urheilukamoja ja yöpaitoja. Ja oikeastaan jokaisesta niistä tykkään. Itse olen armoton hamsteri, joten tähän mennessä olen luopunut oikeastaan vaan todella rumista vaatteista, tai sitten sellaisista, joiden käyttäminen on kertakaikkiaan mahdotonta vaikka kuinka hienosta asiasta olisi kyse.

Täydet kaapit ahdistavat minua. Minulla on tällä hetkellä pelkästään vaatteita ja kenkiä varten 4 reilunkokoista kaappia. Se on aika iso osa siitä viidestä kaapista, jotka käytössäni tässä asunnossa ovat. Olen myös laskeskellut, että 100 vaatetta on oikeastaan aika helvetisti. Kreisimpikin kenkäfriikkikin pärjää nimittäin 20 parilla ja jos päällystakkeja on 10, jää jäljelle vielä 70 muuta vaatetta. Omien mieltymyksieni mukaan loput 70 saattaisivat koostua vaikka 15 mekosta, 15 hameesta, 5 housuista, 20 paidasta, 8 neuleesta ja muutamasta villikortista. Aikamoinen garderobi, jos jokainen on käyttökelpoinen, ja silti ei edes tullut koko sataa käytettyä!

Nyt, kun tilanne on kuitenkin se, että jostain syystä minulla on yli sata vaatetta, tuntuu äskeinen yhtälö kummasti mutkistuvan. Tosiasia on, että minulta ei riitä rakkautta ja huolenpitoa näille kaikille ihanille asioille. Olen aina pitänyt ihania vaatteitaan poiskauppaavia bloggareita vähän epäilyttävinä. (En siis niitä, jotka joka viikko shoppailevat H&M:llä ja sitten taas seuraavana päivänä pitävät blogikirppistä, koska ne on vaan lyhyesti sanottuna perseestä). Mitä järkeä on myydä pois viime keväänä löydetty täydellinen vintagemekko, joka on vielä ollut suhteellisen paljon käytössäkin? Itse olen aina ajatellut, että tavaraan kiinnytään, sitä rakastetaan, sen kanssa eletään eikä myydä niin vain pois, sillä suhde muodostuu niin vahvaksi. Toisaalta, ei minulla ole suhdetta läheskään kaikkiin omistamiini vaatteisiin. Ehkä minunkin pitäisi siis alkaa kauppaamaan ihaniakin vaatteita pois oikeasti käyttöön tulevien tieltä, ainakin jos aion jatkaa kirppisshoppailua tähän tahtiin. Oikeastaan on kaksi vaihtoehtoa: lopettaa shoppailu kokonaan, tai jatkuvasti tehdä karsintaa toisesta päästä kaapin täydentyessä toisesta. Kumpikaan vaihtoehto ei tällä hetkellä oikein miellytä minua, mutta jompaan kumpaan olisi jossain vaiheessa pakko sopeutua.

Minusta olisi ihanaa, että muistaisin kaikki vaatteeni, ne olisivat hienosti esillä ja käytössä. Niitä olisi helppo huoltaa, eikä yksikään paljetti irtoaisi muiden mekkojen puristuksessa eikä yksikään yläosa unohtuisi pölyyntymään tovereidensa alle tukahdutettuna. Huolehtisin jokaisesta kuin ystävästä. Siksi minun on oikeastaan pakko luopua osasta. Heikkoina hetkinä alan kuitenkin haaveilla isosta vaatehuoneesta, jossa vaatteilla olisi optimaalinen 5 sentin henkarinväli, vaikka niitä olisi kuinka monta. Onneksi yleensä havahdun kuitenkin näiden haaveiden sairauteen. Enemmän tilaa vaatteille ei muuta ajan kulua eikä luo minulle enempää päiviä tai vartaloita niiden kaikkien pukemiseen. On nykyajan hömpötystä ja markkinavoimien aivopesun tulosta, että mielikuvissamme täyteen ahdettu iso vaatehuone sohvaryhmineen johtaa tyylikkyyteen. Tyylikkyys on kuitenkin sitä, että tietää, miten haluaa pukeutua, mitä omistaa ja sitten käyttää niitä vaatteita. Ihan vaan normaalisti. Empiiristen kokeiden perusteella en ole nimittäin vieläkään muuttunut tyylikkääksi hienoja vaatteita kaapeissa säilömällä.

On tietysti myös muita syitä vähentää kuin tyylikkyyden lisääntyminen. Itse en ole yhteen paikkaan tai elämäntilanteeseen jumiutuva henkilö, tai en ainakaan halua nähdä itseäni sellaisena. Elämäntilanteeni tulee joskus, luultavasti piankin, muuttumaan, ja siinä vaiheessa viisi kaappia omille roinille on suurella todennäköisyydellä aikamoista luksusta. Haaveet vanhasta asunnosta hyvällä sijainnilla tai ulkomaille muuttamisesta eivät vaan oikein tue suurta maallista omaisuutta. Jonain päivänä minusta myös aika jättää, eikä silloin paljon lohduta täydet kaapit. Ei oikeastaan ole siis mitään järkiperäistä syytä hamstrata. Koska hamstraamaan olen päätynyt, niin niitä tunneperäisiä onkin sitten varmaan muutama. Hyvin kummallista, sillä muuten tulen todella vähällä materialla toimeen ja minulle tuottaa nautintoa tyytyä vähään: jääkaapista käytössäni on yksi hylly ja keittiöstä yksi pienehkö kaappi. Oikeastaan ei ole yhtään minua ympäröidä itseäni materiavuorilla, mutta silti jostain syystä teen niin vaatteiden kohdalla.

Tilanne kärjistyy siihen, että näen painajaisia tästä kyseisestä aiheesta. Viime yönä mun olisi pitänyt sytyttää lapsuudenkotini palamaan, jotta saisin jonkun demonin pois päiviltä. Tämä olisi ollut ylläri aika merkittävää maailman pelastumisen kannalta, mutta sen sijaan keräilin itku kurkussa vaatteitani ja kenkiäni kaapeista, ja hoin itselleni: "Kyllä mä vielä tän pelastan, ei kai se demoni ihan vielä lähde lätkimään täältä." Sitten kannoin hartiat vääränä vaatekasseja ulos talosta ja itkin, kuin jotkut ikivanhat kirppiskengät jäi liekkien ruoaksi. :,,,,,(

Olisi tietenkin myös se mahdollisuus, että hyväksyisin omistamani vaatemäärät, mutta ne vaan ahdistavat minua niin paljon, ettei se oikein taida olla ratkaisu. Luopuminen on vaan nyt niin rankkaa, ja kaikki omakeksimäni keinot on jo käytetty, joten auttakaa hädässä ja vinkatkaa ihmeessä kommenttiboksiin, jos on jotain ideoita minimalistisemman elämäntavan saavuttamiseen tälläkin saralla.

Ps. En ottanut tässä tekstissä huomioon ekologista näkökulmaa, sillä omassa pukeutumisessani en koe sitä ongelmaksi lähes kaikkien vaatteideni ollessa kirpputorilta.

Oksetuslistalla tänään: "Ekologiset" bloggarit

Joo, tietysti on hyvä, että vihreät arvot on tapetilla. Kaikki julkisuus on asialle hyväksi, en sitä kiellä. Mutta onkohan nykyään vallalla käsitys, että jos promoaa vihreitä arvoja, niin saa omassa elämässään toimia ihan miten huvittaa?

Se on vaan musta aika helvetin irvokasta, että viikon shoppailulakkoon pystymättömät bloggarit pitävät ympäristöteemaviikkoja ja hihkuvat kun Dinskon uudessa kertakäyttötennarimallistossa on luomumateriaaleja ja vesipohjainen liimaus. Kyllä nyt kuulkaa kannattaa ostaa, kun sillä helposti tulee sitten nollattua se huono omatunto siitä jokalauantain nettikaupparundista. Nykyään on kierrättäjä ja ekologisten arvojen mukaan elävä henkilö, jos kippaa viikko sitten ostettuja Gina tricotin vaatteita Huuto.nettiin. Ja semiturhan elektroniikan hankintaa voi 'kätsysti' blogeissa perustella vaikka äitiydellä.

Että voisittekohan nyt ihmiset harkita jonkin sortin heräämistä. Nelliina blogissaan asiallisesti huomautti, että vaatteiden shoppailijaa syyllistetään herkemmin kuin vaikka himosisustajaa tai -autoilijaa. Sinänsä ihan totta, että ruoka, liikenne ja asuminen on ympäristölle kaikkein kuormittavimpia ihmisen toimia. Mutta kun se turha shoppailu on vähän helpompi lopettaa kuin esim. syöminen.

Niin, ja nimenomaa turha. Ette te tule niistä räteistänne onnellisiksi. Ja sanonpahan nyt vaan kun olen oman blogini tontilla, että te pilaatte maailman turhuudellanne ja voisitte vähän miettiä.

Huomenna sitten juttua siitä, että missä itselläni menee vikaan. :)

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

"The word pretty is unworthy of everything you will be"



Video siis sisältää slam-runoilijan Katie Makkain lausumassa runoaan "pretty". Alempana vielä runo kirjallisessa muodossa, tosin kehotan kaikkia katsomaan videon, sillä Makkain esiintyminen on todella voimakasta.

When I was just a little girl, I asked my mother, “What will I be? Will I be pretty? Will I be pretty? Will I be pretty? What comes next? Oh right, will I be rich?” Which is almost pretty depending on where you shop. And the pretty question infects from conception, passing blood and breath into cells. The word hangs from our mothers' hearts in a shrill fluorescent floodlight of worry.

“Will I be wanted? Worthy? Pretty?” But puberty left me this funhouse mirror dryad: teeth set at science fiction angles, crooked nose, face donkey-long and pox-marked where the hormones went finger-painting. My poor mother.

“How could this happen? You'll have porcelain skin as soon as we can see a dermatologist. You sucked your thumb. That's why your teeth look like that! You were hit in the face with a Frisbee when you were 6. Otherwise your nose would have been just fine!

“Don't worry. We'll get it fixed!” She would say, grasping my face, twisting it this way and that, as if it were a cabbage she might buy.

But this is not about her. Not her fault. She, too, was raised to believe the greatest asset she could bestow upon her awkward little girl was a marketable facade. By 16, I was pickled with ointments, medications, peroxides. Teeth corralled into steel prongs. Laying in a hospital bed, face packed with gauze, cushioning the brand new nose the surgeon had carved.

Belly gorged on 2 pints of my blood I had swallowed under anesthesia, and every convulsive twist of my gut like my body screaming at me from the inside out, “What did you let them do to you!”

All the while this never-ending chorus droning on and on, like the IV needle dripping liquid beauty into my blood. “Will I be pretty? Will I be pretty? Like my mother, unwrapping the gift wrap to reveal the bouquet of daughter her $10,000 bought her? Pretty? Pretty.”

And now, I have not seen my own face for 10 years. I have not seen my own face in 10 years, but this is not about me.

This is about the self-mutilating circus we have painted ourselves clowns in. About women who will prowl 30 stores in 6 malls to find the right cocktail dress, but haven't a clue where to find fulfillment or how wear joy, wandering through life shackled to a shopping bag, beneath those 2 pretty syllables.

About men wallowing on bar stools, drearily practicing attraction and everyone who will drift home tonight, crest-fallen because not enough strangers found you suitably fuckable.

This, this is about my own some-day daughter. When you approach me, already stung-stayed with insecurity, begging, “Mom, will I be pretty? Will I be pretty?” I will wipe that question from your mouth like cheap lipstick and answer, “No! The word pretty is unworthy of everything you will be, and no child of mine will be contained in five letters.

“You will be pretty intelligent, pretty creative, pretty amazing. But you, will never be merely 'pretty'.”


Kirjoitettu muoto löytyi täältä.

Täällä blogissa haluamme kyseenalaistaa sekä ne tiukat muotit mitkä muotimaailmassa kauneudelle ollaan asetettu, että sen käsityksen, että "kauneus" on jotain mihin muodilla pitäisi edes pyrkiä. Väitteessä "leveälantioisten tulee välttää lantiolle asettuvia vöitä, sillä ne korostavat vikaa", ei ole ongelmana vain oletus, että leveälantioisuus olisi jotenkin epäviehättävää ja sitä pitäisi peitellä, vaan myös se, että ihmisen edes pitäisi pyrkiä "hyvännäköisyyteen".

Nätteys on minulle juuri tuota pyrkimystä yhteiskunnan säätelemään hyvännäköisyyteen. Se sana on alkanut soida korvissani inhottavasti. Se tuntuu kaikuvan sosiaalisen paineen edessä alistumista, keskinkertaisuutta ja puhdasta pintaa. Se on vastenmielistä. Se on estetiikkaa, joka rakentuu kauneuskäsityksille ja arvoille, joita vihaan ja halveksin. Se ei ole kauneutta, vaan kauneutta valmiiksipureskeltuna ja pakattuna. Nätti on juuri se sana, jolla tyhmät läheiset kiusaavat minua ja joka vainoaa minua lähes aina avatessani lehden tai tv:n. Nätti on termi millä yritetään houkutella minua mukautumaan muotteihin, jotka koen kieroutuneiksi ja epäterveiksi.

Toivoisin, että yhteiskunta voisi jo sanoutua irti nätteydestä. Toivoisin ihmisten tajuavan, että nätteyteen ei tarvitse tyytyä.

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Terveiset Jyväskylästä!

Lähdettiin Virpin kanssa tapaamaan kavereita Jyväskylään ja samalla Virpi otti kuvat muun uudesta takista, jonka teetätin. Kyllästyin vaan niin lopullisesti siihen, että kaikki helmat tuli aina väärällä tavalla vääränlaisten takkien alta. Tämän kanssa ei tarvitse miettiä mitään, koska se on niin pitkä.

Kankaan ihanan ompelijani osti minulle Firenzestä ilman, että olin nähnyt sitä, mutta hämmästyttävän hyvä valinta! Se on melkein ihan täsmälleen sellainen kuin kuvitelmissani.